Monimuotoisuutta neljältä vuosikymmeneltä

Olen pitkän linjan mhy-ammattilainen. Aloitin Pielaveden Metsänhoitoyhdistyksessä 1980-luvun puolivälissä, heti öljykriisin jälkeen ja laskeuduttaessa taantuman kautta kohti 90-luvun lamaa. Harsintahakkuun jälkiä vielä korjailtiin, uudistusaloja aurattiin, männyntaimia istutettiin sopiviin ja sopimattomiin kohteisiin, motot olivat vasta tulossa metsiin ja ainoastaan toimistonhoitajallamme oli tietokone – se iso möhkäle sivupöydällä. Puhelin ei kulkenut metsässä mukana, vaan se odotti toimiston pöydällä käyttäjäänsä. Tittelini vaihtuivat metsäsuunnittelijasta alueneuvojaksi ja siitä edelleen metsäasiantuntijaksi.

Oppini olin ammentanut Evon metsäopistosta, valtakunnan ensimmäiseltä monimuotoisuuteen suuntautuneelta metsätalousinsinöörilinjalta. Luontoarvot nostelivat hennosti päätään ja niinpä oppilaskunnan kerrotaan pitäneen hätäkokouksen, koska maineikkaalla Evolla nyt alettaisiin kouluttaa luonnonsuojelijoita.

Valtaosa kurssikavereistani suunnisti valmistumisen jälkeen esimerkiksi riistatalouden ja metsäntutkimuslaitoksen töihin, minä ajauduin vielä varsin perinteisesti toimivaan metsänhoitoyhdistykseen. Siinä vaiheessa laitoin monimuotoisen kynttiläni vakan alle enkä hirveästi huudellut, minkä koulutuksen olin tullut käyneeksi.

Vähitellen alettiin tehometsänhoidosta siirtyä pehmeämpiin ja luontoarvoja paremmin huomioon ottaviin menetelmiin. Esimerkiksi auraukset loppuivat meidän alueellamme 90-luvun alussa ja taimikonhoidossa alettiin sietää myös lehtipuusekoitusta.

Viimeistään 2000-luvulle tultaessa, kun 10§* sisällytettiin metsälakiin ja PEFC-sertifiointi otettiin käyttöön, luonnon monimuotoisuus huomioitiin laajasti metsänkäsittelyssä. Luontoharrastuneisuuteni vuoksi olin ollut ns. pehmeiden arvojen kannattaja, mutta nyt otin vakan alle piilottamani monimuotoisuuskynttilän julkisesti esille. Sain puhua riistaelinympäristöistä, merkitä sopivia säästöpuita ja suojakaistaleita sekä käydä mielenkiintoisia keskusteluja ”esteettisesti hyvän näköisen” metsän käsittelystä.

Luonnonhoidon erityisasiantuntijan saappaat

Ensimmäinen vuosi luonnonhoidon erityisasiantuntijana oli tietynlainen sisäänajovuosi. Täydensin ja päivitin omaa osaamistani lukuisissa ympäristötukea, METSO-suojelua, sertifiointikriteereitä, hiili- ja ilmastoasioita ja luonnonhoidon suosituksia käsitelleissä Teams-tilaisuuksissa.

Suodatin ja välitin aineistoa edelleen omassa organisaatiossamme. Annoin haastatteluja Savotan strategialinjauksesta, omasta roolistani sekä suojeluvaihtoehdoista ja luonnonhoidosta - pääsinpä jopa Ylen ajankohtaiskatsaukseenkin. Kiersin lukuisia kesätapahtumia, naisten luontoiltoja, nuorten metsätapahtumia ja olin mukana mm. ilmastoturvallisuuteen ja Kansalliseen Metsästrategiaan liittyvissä verkostoissa. PEFC- ja FSC-pilotointiin valmistautuminen sekä tuulivoimalapuistoasiat tulivat myös työpöydälleni. Melkoinen sillisalaatti itse asiassa, näin luetteloksi kirjattuna.

Olette löytäneet luonnonhoito- ja ympäristöpalvelumme jo kohtuullisen hyvin aktiivisen tiedottamisemme ansiosta ja tietenkin omien metsäasiantuntijoidemme myötävaikutuksella. Pohjatyö tehdään metsänomistajan kanssa keskustellen, metsäsuunnitelmatietojen, karttojen ja avoimen metsätiedon avulla. Osa kohteista seuloutuu jo siinä vaiheessa suojelu- ja luonnonhoitovaihtoehtojen ulkopuolelle, mutta toki keskustelua jatketaan metsätalouden muista vaihtoehdoista.

Ympäristötuen hakeminen ja muut luonnonhoito- ja suojeluhankkeet vaativat poikkeuksetta yksityiskohtaisen maastotarkastelun. Metsäasiantuntijana ollessani kulutin saappaita kuitenkin huomattavasti nykyistä toimenkuvaani enemmän. Näissä tehtävissä metsään mennään oikeastaan vain sulan maan aikaan, kun tärkeät luontopiirteet – kasvit, pienvedet, lahopuut – ovat helposti havaittavissa.

Metsänomistajilla vilpitön halu monimuotoisuuden säilyttämiseen

Ensimmäisen toimintavuoden ”pääartikkeli” oli ympäristötukien valmistelu. Kiersin ympäri laajaa Savotan aluetta tutkimassa vanhaksi menneitä ympäristötukikohteita, kartoille merkittyjä 10§-kohteita sekä metsänomistajien muuten vain suojeltaviksi tarjoamia kohteita.

Tällaiset metsäkohteet ovat useinkin juuri niitä hienoimpia paikkoja, mihin kulkija metsässä voi törmätä: reheviä puronotkoja täynnä linnunlaulua (ja punkkeja), ”Sua lähde kaunis katselen” -idyllejä ja lehtopyöräkkeitä, joissa kotkansiiven, sudenmarjan ja mustankonnanmarjan tunnistettuaan pitääkin jo kaivaa kasviopus avuksi. Helminä sitten ne kirveenkoskemattomat, ehtoopuolelleen kääntyneet metsät, jotka huokailevat arvokkaasti ja narskuttelevat kuivia latvuksiaan tuulessa.

Metsänomistajien suhtautuminen ympäristötukeen ja myös muihin suojelun ja luonnonhoidon vaihtoehtoihin on ollut hyvin kiinnostunutta, myötämielistä ja aktiivista. Lähtökohtina ovat olleet vilpitön halu osallistua luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen tai ymmärrys siitä, että lainsäädäntö tai sertifiointi rajoittavat joka tapauksessa metsänkäsittelyä kyseisessä kohteessa. Lähtökohtana voi olla myös historia- tai tunneside tiettyyn metsikköön tai jopa puuyksilöön.

Odotusarvo useinkin on, että suojellusta metsäomaisuudesta saa jonkinlaisen korvauksen. Kaikki kohteet eivät kuitenkaan täytä ominaisuuksiltaan ympäristötuen tai esimerkiksi METSO-suojelun vaateita. Viime vuoden kohdetarjonnasta lopulliseen suojelukäsittelyyn päätyi lopulta noin puolet maastossa käymistäni kohteista. Kun suojeluasia ei etene edellytysten puuttuessa, seurauksena on usein harmittelua ja ihmettelyä, miksi suojelusta puhutaan niin paljon, mutta tiukat kriteerit epäävät alueesta saatavan korvauksen. Tilanne saattaa lopulta johtaa mahdollisesti muihin ratkaisuvaihtoehtoihin.

*Metsälain 10 pykälässä määritellään metsien monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeät elinympäristöt, joiden edellytetään aina olevan luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia, erottuvan ympäröivästä metsäluonnosta selvästi ja olevan pienialaisia tai metsätaloudellisesti vähämerkityksellisiä.