Samasta puusta
Valtakunnallinen
Teini-ikäinen lapseni ei osoita pienintäkään kiinnostusta maaseutua, metsätaloutta, metsää tai luontoa kohtaan. Onhan se toki teineillä ihan normaalia, että vanhempien asiat eivät kiinnosta. Mutta joskus välinpitämättömyys on hieman hämmentävää
– Huomasitko miten iso rankakasa siitä energiapuuharvennuksesta tuli tuonne pellon reunaan? Ainakin 8 metriä korkea!
– Mikä kasa? Oliks siellä joku kone?
– No joo, ainakin viikon verran oli, ihmeteltiinhän me sitä työvalon voimakkuutta tässä yhdessäkin ja se kasa on siinä tien vieressä.
– Aijaa, en mä oo kattonu. Onks se muka siis meidän?
On nuorisoa yritetty opastaa luonnossa liikkumiseen, harrastamiseen, metsästykseen ja taimikonhoitoonkin. Vähän nihkeää ja ajoittain vastenmielistä maleksimista ja nyrpeää naamaa on ollut tarjolla, jos jälkikasvu johonkin on saatu veivattua mukaan. Jalkapallo, kaverit ja kaupungin riennot kutsuvat huomattavasti vahvemmin kuin lähiluonto.
Mutta niinpä ne kutsuivat minuakin tuon ikäisenä, ei kai siitä voi toista moittia. Kun ylioppilaaksi kirjoitin ja sain opiskelupaikan, vannoin, etten enää pieraisekaan tänne peräkylän suuntaan. Suuri maailma ja vapaus! Eikä sitä silloin osannut tai halunnut ajatella, mistä perämetsistä ne vanhempien opiskeluavustusrahat olivat peräisin. Pääasia, että tulivat tilille.
Ja aika sujuvasti pysyinkin poissa semmoiset reilu kymmenen vuotta. Sitten sitä jotenkin tasaantui ja järkiintyi ja kaikenlainen juureva oleminen, asuminen ja tekeminen alkoivat kiinnostaa. En tiedä, hymyilivätkö vanhempani siinä vaiheessa jotenkin tietäväisesti sisäänpäin, mutta juuri jotakin tuommoista toivoisin seuraavallekin sukupolvelle tapahtuvan. Lisäisin kuitenkin sen, että se vanhempi sukupolvi ymmärtäisi vetäytyä takavasemmalle eikä nuorisonkin edestä sitten sotkeentua tilan töihin..
Siihen asti yrittänen ymmärtää, että jälkipolven ainoa kiinnostuksen pilkahdus metsätalouttamme kohtaan on raha. Eikä siis todellakaan tilan tuottavuuden kannalta, vaan että paljonko kaikesta tästä saisi, jos pistäisi myyntiin, ja kauanko ja miten kaukana etelässä sillä mukavasti elelisi…
Tietysti olisi upeaa, jos nuorimies pohtisi kestävän metsätalouden arvoja muistakin näkökulmista. Ja haluaisi edes hahmottaa tilan rajat ja metsäpalstojen sijainnit. Mutta toisaalta, jos ei halua niin juuri sitä vartenhan on metsänhoitoyhdistys. Että sitten joskus keski-ikäisenä paluumuuttajana voi virtuaaliviestitellä OmaMetsän välityksellä yhdistyksen neuvojan kanssa ja pyytää tämän vaikka ihan tilakäynnille, jossa autetaan, opastetaan ja kerrotaan juuri ne asiat, jotka eivät vanhempien kertomana putoilleet mitenkään otolliseen maaperään.
Toivottavasti meillä siis on vielä parinkymmenenkin vuoden päästä toimiva ja palveleva metsänhoitoyhdistys, jonka apuun voi näissäkin asioissa luottaa.
Anne Rauhamäki
Metsänomistaja, liikuttaja ja kirjoittaja Hollolasta
Liittyvät bloggaukset
Onko väliä, kuka omistaa suomalaismetsät?
Mikko Tiirola
Valtakunnallinen
Eikö ole hyvä, että omistukset siirtyvät niille, joita metsäsijoittaminen kiinnostaa? Eivätkö sijoittajaomisteiset metsät varmista sitä, että puuta tulee markkinoille passiivisia perikuntia paremmin? Eikö se ole pelkästään hyvä, että metsämaan arvo kirii ylöspäin?
Metsän periminen ja metsä perunkirjoituksessa
Juha Leppänen
Valtakunnallinen
Metsänomistajaksi päädytään edelleen useimmin perinnön kautta. Luonnollisesti se johtuu siitä, että perintö tulee usein yllättäen tapahtuvan läheisen kuoleman johdosta, eikä toimenpiteitä aktiivisen sukupolvenvaihdoksen eteen ehditä edes suunnittelemaan.