Puulämmittäjän sielu
Valtakunnallinen
Se alkaa vaivata jo tammikuun puolivälissä, kun pääsee tekemään umpihankihiihtolenkkejä pellonreunoja ja metsäteitä pitkin. Katse alkaa kulkea arvioivasti metsänreunassa: ”Tuossa olisi jo pari hyvänkokoista koivua sopivasti kulku-uran vieressä, tuolla kivan kokoisia mäntyjä pieni rykelmä vähän liian tiheässä, tuolla tuulenkaatokuusi…”
Se pahenee, kun puupinot hupenevat ja silmä seuraa laskeskellen jäljellä olevia pinonpätkiä: ”Tuosta täksi kevääksi, tuo ensi syksyksi ja sitten riittää vielä kevätpuolelle, mutta jos tulee kova pakkastalvi niin ei enää syksylle”. Kun päivä alkaa pidentyä ja heti kun hanki vähän lasehtii, on jo ihan pakko lähteä ainakin siitä peltotien varresta pari koivua, ehkä sen yhden tuulenkaadonkin, jos tulee sopivan lauhoja kelejä.
Halkoholisti vai puuhakolainen?
Halkoholistiksi en tunnustaudu, mutta jonkin sortin puuhakolainen minusta kuoriutuu aina viimeistään maaliskuun aurinkoisiin iltapäiviin. Joutavat hiihtolenkit saavat jäädä, on päästävä oikeisiin töihin, saatava pieniä puupinoja kuljetusreittien varsille ja pöllikasa laanille odottamaan halkomista. Se tunne, kun saha pureutuu keveästi jäiseen puunkylkeen, pöllit lentelevät pinoon kuin itsestään, hiki kihoaa selkärankaan ja kehossa tuntuu parin tunnin jälkeen ihana kivistys ja väsymys. Vielä yksi runko!
Eihän se toki aina herkkua ole. Ärräpäitä pääsee, kun on raahustanut hangessa puoli kilometriä sahaa ja bensakanisteria kantaen ja perillä saha ei käynnisty. Tai kun pikkukonkelossa oleva runko nappaa sahanterän tiukkaan syleilyynsä eikä sitä saa millään inhimillisellä väännöllä irti. Silloin sitä hetkellisesti kyseenalaistaa koko homman mielekkyyden. Ja päättää, että huomenna en kyllä pilaa päivääni näissä hommissa.
Mutta usein vapaapäivän leppoisan oleskelun katkaisee kylän suunnalta kantautuva moottorisahan ääni. Per…. joku on jo hommissa. Kai se minunkin pitää. Ettei tule ensi talvena kylmä.
Isommat harvennukset hoitaa metsäkone
Metsänhoidollisesti polttopuusavottani ovat pienimuotoisia. Talon ja saunan lämmitykseen saamme kulumaan noin 25 pinomottia vuodessa. Niinpä suurin osa nuorien kasvatusmetsien ensiharvennuksista teetetäänkin metsänhoitoyhdistyksillä ja niistä kertyy ihan mukavasti energiapuuta lähiseudun hakekattiloihin.
Ketterän näköisesti energiapuun korjaajat liikkuvat koneittensa kanssa tiheissäkin metsiköissä ja jälkikin näyttää hyvältä. Energiapuukouran kaato-osumatarkkuus on ihan toista luokkaa kuin oman moottorisahani, joka jostain syystä haluaa kaataa rungon aina siihen suuntaan, jossa se todennäköisimmin jää jonkinlaiseen konkeloon tai on muuten hankalaa karsia. Ja vuosien kokemus ja pari kurssiakaan eivät kyllä mielestäni ole parantaneet tilannetta juurikaan.
Mutta minä en luovuta. Metsätöihin on päästävä ja polttopuut on tehtävä omin käsin. Jostain metsäläisgeenien sopukoista se tarve kai kumpuaa. Ja tähän asti into on korvannut taitoa vähintäänkin riittävästi niin että polttopuissa on pysytty.
Hämärtyvässä pakkasillassa himmeät savukiehkurat kieppuvat kohtisuoraan taivaalle ja tervehtivät kotiintulijaa. Kertovat, että siellä odottaa lämmin tupa, ehkä saunakin. ”Kävin laittamassa tulet pannun alle” on meidän perheessämme tapa sanoa ”rakastan sinua”.
Anne Rauhamäki
Metsänomistaja, liikuttaja ja kirjoittaja Hollolasta
Liittyvät bloggaukset
Onko väliä, kuka omistaa suomalaismetsät?
Mikko Tiirola
Valtakunnallinen
Eikö ole hyvä, että omistukset siirtyvät niille, joita metsäsijoittaminen kiinnostaa? Eivätkö sijoittajaomisteiset metsät varmista sitä, että puuta tulee markkinoille passiivisia perikuntia paremmin? Eikö se ole pelkästään hyvä, että metsämaan arvo kirii ylöspäin?
Metsän periminen ja metsä perunkirjoituksessa
Juha Leppänen
Valtakunnallinen
Metsänomistajaksi päädytään edelleen useimmin perinnön kautta. Luonnollisesti se johtuu siitä, että perintö tulee usein yllättäen tapahtuvan läheisen kuoleman johdosta, eikä toimenpiteitä aktiivisen sukupolvenvaihdoksen eteen ehditä edes suunnittelemaan.